Kestävä ruokapakkaaminen on tavoite, joka haastaa elintarviketeollisuuden, vähittäiskaupan sekä pakkausteollisuuden monipuolisesti. Ensinnäkin, kestävyyden kriteerit ovat osin ristiriidassa keskenään. Toiseksi, tarvitaan ratkaisuja, jotka uudistavat koko toimintaympäristöä.
EU:ssa tähdätään ilmastoneutraaliin kiertotalouteen ja painotetaan erityisesti muoviroskan vähentämistä. Tavoitteet osuvat suoraan pakkaamisen ytimeen, ja osa ratkaisuista vaikuttaa aivan ilmeisiltä. Vähennetään pakkaamista. Edistetään uudelleenkäyttöä. Kierrätetään pakkausmateriaaleja. Mikään ei ole kuitenkaan ilmeistä, kun pakataan ruokaa.
Pakkaamista on vaikea vähentää merkittävästi aiheuttamatta samalla ruokahävikkiä ja siihen liittyviä päästöjä. Pakkausten uudelleenkäyttö edellyttää puolestaan radikaaleja muutoksia muun muassa kuluttajien käyttäytymisessä sekä ruuan vähittäiskaupassa ja logistiikassa. Pakkausmateriaalin kierrättämisessäkin on ongelmansa. Helposti kierrätettävä pakkaus saattaa esimerkiksi kasvattaa materiaalinkäyttöä.
”Monille kierrätysmateriaaleille on myös löydettävä kestävät käyttökohteet alan ulkopuolelta, koska ruokapakkaamiseen niitä ei pääsääntöisesti vielä saa käyttää. Elintarviketurvavaatimukset ovat tarpeen, mutta tuovat samalla mutkia matkaan, kun kehitetään uusia pakkausratkaisuja”, sanoo johtava tutkija Maria Åkerman VTT:ltä.
”Halusimme tarjota yrityksille, viranomaisille ja poliittisille päätöksentekijöille apuvälineitä, jotka auttavat heitä arvioimaan ruokapakkaamisen vaikutuksia ja tekemään kestäviä valintoja.”
Kriteerit ja toimintaympäristö tutuiksi
Hankkeessa koottujen kriteerien mukaan pakkauksen tulee suojata ruokaa ja sopia kuluttajan arkeen sekä ruokaketjun toimijoiden liiketoimintaan. Samalla pakkauksen tulee vaikuttaa ympäristöön mahdollisimman vähän ja sopia tehokkaasti uudelleen käytettäväksi tai kierrätettäväksi materiaalina.
”Pakkauksiin kohdistuu paljon vaatimuksia, ja vaatimuksiin liittyy epävarmuuksia, mutta tilaa on myös innovaatioille ja menestykselle. Hyvä lähtökohta yrityksille on monimutkaisen toimintaympäristön tuntemus”, Åkerman sanoo.
Olennainen osa toimintaympäristöä on poliittinen ohjaus. Esimerkiksi EU:n SUP-direktiivi pyrkii vähentämään tiettyjen syömävalmiin ruuan ja juoman kertakäyttöpakkausten kulutusta. Suomessa hämmennystä on herättänyt erityisesti se, että direktiivi koskee myös tiettyjä muovilla pinnoitettuja kartonkipakkauksia, kuten maito- ja mehutölkkejä, joille on jo vakiintunut paikka suomalaisessa kierrätysjärjestelmässä. Vähentämistarve kohdistuu myös sellaisiin annospakkauksiin, joilla ei ole vielä tällä hetkellä muovittomia korvaajia, kuten jugurttipurkkeihin.
”SUP-direktiivi on saanut paljon huomiota, koska se on selvä määräys suositusten joukossa. Sääntelyyn on kuitenkin helpompi suhtautua, kun katsoo sitä osana politiikkatoimien kokonaisuutta. Päätavoitteena EU:ssa on kiertotalouden edistäminen ja roskaamisen vähentäminen, ja kussakin maassa on eri keinoja päästä näihin tavoitteisiin. Monet keinoista ovat sellaisia, joista voidaan sopia vapaaehtoisin sopimuksin, ja juuri näin Suomessa tehdäänkin.”
Pakkaus vuonna 2030 – uudelleenkäytettävä tai kierrätettävä
EU:n keskeisin toimenpidepaketti on vihreän kehityksen ohjelma, johon myös kiertotalouden toimintaohjelma kuuluu. Ruokapakkaamista ohjaavat ennen pitkää myös EU:n kestävä tuotepolitiikka, metsästrategia sekä kestävän rahoituksen taksonomia.
”EU:n perimmäinen tavoite on, että vuoteen 2030 mennessä pakkausten tulee olla uudelleenkäytettäviä tai kierrätettäviä taloudellisesti kannattavalla tavalla. Suomalaisyrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa tähän kehitykseen yhteisellä innovaatioyhteistyöllä”, Åkerman sanoo.
Teksti: Marianna Salin