Sana muovi herättää lähes jokaisessa jonkinlaisen mielikuvan – oli se sitten pikkuruinen muovilapio, jolla lapsena tehtiin hiekkakakkuja tai ruokapakkaus, mikä pitää ruuan tuoreena. Muovi on materiaalina kevyttä, muokattavaa, monipuolista, halpaa ja kestävää, mutta sen käyttö koetaan kestämättömämmäksi. Uhkakuvat valtamerien muovipyörteistä, muoviin kuolleista eläimistä ja mikromuovien kulkeutumisesta myös kuluttajien ruokapöytiin ovat osaltaan vaikuttaneet poliittiseen päätöksentekoon ja muovin politisoitumiseen.

Euroopan unionin kiertotalous- ja muovistrategiat pyrkivät tekemään muovin käytöstä kestävämpää. Eräänä keinona on uusi kertakäyttömuovidirektiivi (SUP), minkä tarkoituksena on vähentää kertakäyttöisten muovituotteiden käytöstä johtua ympäristövaikutuksia, erityisesti meriin päätyvän muoviroskan määrää. Direktiivin tavoite on globaalisti hyvin tärkeä, mutta kuten niin usein, myös tässä asiassa suurin mörkö piilee yksityiskohdissa. Mitä on muovi? Entä kertakäyttöinen tuote? Ja miten roskaantuminen ja hiilidioksidipäästöt suhteutuvat toisiinsa, kun tarkastellaan muovien käyttöä elintarvikkeiden pakkaamisessa?

Tällä hetkellä SUP-direktiivin muovin määritelmä hakee vielä muotoaan. Julkisuuteen tihkuneissa tiedoissa muovin määritelmän painotus on ollut materiaalin tekotavassa eli siinä, että polymeerinen materiaali on keinotekoinen eli synteettinen. Tämä määritelmä on herättänyt kiivasta keskustelua ja huolta erityisesti muovia korvaavien materiaalien osalta. Määritelmän mukaan suurin osa muovia korvaavista materiaaleista, mukaan lukien muokatut luonnonpolymeerit, kuten esimerkiksi tärkkelyksestä ja puupohjaisesta selluloosasta valmistetut polymeerit, olisivat uuden määritelmän mukaan muoveja. Mistä löytyvät muoveja korvaavat materiaalit, jos kaikki materiaalit nähdään muoveina? Toisaalta voidaan ajatella, että kertakäyttöisissä tuotteissa muovin tulee muodostaa rakenteellinen komponentti, mutta nyt pienin mahdollinen määrä riittää tähän. Entäpä jos tätä kohtaa lähdetään kiertämään ottamalla käyttöön hankalammin kierrätettäviä monimateriaaleja? Kuinka silloin käy kokonaiskestävyydelle?

Sekä lukuisat tutkimustahot että pakkaava teollisuus ovat jo pidempään pyrkineet kiinnittämään huomiota siihen, ettei ruokapakkauksen ympäristövaikutuksia tarkasteltaisi irrallaan sen sisällöstä. SUP-direktiivissä tuote ja pakkaus nähdään yhtenä, mutta lopputulos ei välttämättä ole ympäristön kannalta paras. Direktiivi kohdentuu kertakäyttöisiin ruokapakkauksiin, mitkä sisältävät yksittäisen, sellaisenaan nautittavan ruoka-annoksen. Pakkauksia ei suoranaisesti kielletä, mutta niiden käyttöä pyritään vähentämään. Voisiko tästä seurata annospakkausten korvautuminen suuremmilla pakkauskoilla? Suurempien ruuan pakkauskokojen tiedetään lisäävän ruokahävikkiä sekä vaikuttavan myös syömistapojen kautta kuluttajien terveyteen. Direktiivin pakkaus-tuoteyhdistelmässä ei huomioida ruuan terveellisyyttä, vaan ainoastaan säilymisaikaa ja ruoka-annoksen nopeaa kulutusta. Voiko direktiivin tulkinta johtaakin lopulta suurempiin pakkauskokoihin, suurempaan ruokahävikkiin ja siten ruokaketjun ilmastovaikutusten kasvuun?

SUP-direktiivin ensisijaisena tarkoituksena on vähentää muovista aiheutuvaa roskaantumista. Samaan keskusteluun pitäisi kuitenkin tuoda myös muovipakkauksen kokonaiskestävyys sekä huomioida, miten erilaiset kansalliset tulkinnat voivat vaikuttaa sekä kierrätys- että ruokajärjestelmien toimivuuteen. Nyt tarvittaisiin sekä viisautta muovin määrittelemiseen, kykyä katsoa ongelmia kokonaisuutena että rohkeutta hakea vaihtoehtoisia ratkaisuja, joilla jatkossakin taataan turvallinen, terveellinen ja varma ruokaketju.

Vastaa