Jokin aika sitten seisoimme usean muun kestävyysmurroksen asiantuntijan kanssa alan konferenssissa Kanadassa miettimässä hämmentyneenä, mihin roskakorin lokeroista kädessä oleva pahvimuki pitäisi pudottaa. Oikean kolon löytymiseen tarvittiin ravintolahenkilökunnan apua, kerta toisensa jälkeen. Kierrätysjärjestelmä ei ollut intuitiivisesti selkeä ja ohjeistus oli epämääräistä, minkä seurauksena kestävyysasiantuntijoista koostuva kokousyleisö sai aikaiseksi kaoottisen sekamelskan kierrätysastioille. Tilanne oli surkuhupaisuudessaan koominen, ja samalla nosti havainnollisesti esiin kaksi kestävän elintarvikepakkaamisen pullonkaulaa: kierrätysjärjestelmän ontuminen ja elintarvikepakkauksissa käytettyjen materiaalien monimuotoisuus.

Kuvat valtamerissä kelluvista muovijätteistä ovat kuohuttaneet yleisöä ympäri maailmaa. Siksi myös keskustelu kestävästä elintarvikepakkaamisesta kääntyy helposti muoviongelmaan.

Viime vuosien aikana kuvat valtamerissä kelluvista muovijätteistä ovat kuohuttaneet yleisöä ympäri maailmaa. Siksi myös keskustelu kestävästä elintarvikepakkaamisesta kääntyy helposti muoviongelmaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä yksin Euroopassa tuotetaan noin 25 miljoonaa tonnia muovijätettä vuosittain, ja ruokapakkausten osuus tästä jätemäärästä on 59%. Pakkauksella on tärkeä tehtävä ruokahävikin vähentämisessä ja ruokaturvallisuuden varmistamisessa, minkä vuoksi pakkauksista sinänsä ei usein ole järkevää pyrkiä eroon. Pääongelmana on muovisten elintarvikepakkausten päätyminen meriin ja maaperään, paikkoihin joihin ne eivät kuulu ja joissa ne saastuttavat elinympäristöä. Ongelma voidaan ratkaista tehostamalla muovin kierrätysjärjestelmää kokonaisuudessaan, alkaen tuotesuunnittelusta aina jätteen keruu- ja käsittelyinfraan. Niin kauan kuin järjestelmän toimivuus on kiinni siitä, osaako kuluttaja pudottaa mukin oikeaan lokeroon, ei ongelma ratkea.

Kuluttajalle muovisten pakkausmateriaalien ympäristöystävällisyyden ja kierrätettävyyden arviointi on lähes mahdoton tehtävä. Muovipakkausten kierrätysmerkinnät ovat sekavia ja hankalasti tulkittavia, ja materiaalien ominaisuuksia koskeva termiviidakko hämmentää helposti myös sellaisen kuluttajan, joka on asiasta kiinnostunut. Monet kuluttajat eivät ole kiinnostuneita pakkausten kierrätyksestä, ainakaan ilman panttijärjestelmän kaltaisia kannustimia. Jos joukko kestävyysasioiden parissa työskenteleviä asiantuntijoita ei kokouksesta toiseen juostessaan ehtinyt paneutua siihen, oliko kahvimuki biohajoava ja kompostoituva, sopiko se joko kartongin tai muovin kierrätykseen vai kuuluiko sittenkin energiajätteeseen, yskii järjestelmä pahan kerran.

Kuluttajan lisäksi myös sääntelyjärjestelmällä näyttää olevan ongelmia ottaa materiaalikirjo haltuun.

Muovimateriaalien kirjo on siis suuri, ja materiaaleilla on erilaisia ominaisuuksia suhteessa kierrätettävyyteen ja hajoamiseen eri ympäristöissä. Kuluttajan lisäksi myös sääntelyjärjestelmällä näyttää olevan ongelmia ottaa materiaalikirjo haltuun. Euroopan unionin vuonna 2019 säädetty kertakäyttömuovidirektiivi sisältää listan tuotteista, joiden käyttö unionin alueella kielletään. Tämän listauksen myötä muun muassa muovipillit ja muovia sisältävät kertakäyttökupit ja lautaset poistuvat markkinoilta. Kertakäyttömuovi -termin määrittely on uudessa direktiivissä laaja, eikä kertakäyttöiseksi määritellyn tuotteen tarvitse olla täysin muovista valmistettu. Tämän seurauksena esimerkiksi kartonkituotteet, joissa on ohut muovipinnoite, voidaan luokitella direktiivissä kiellettävien tai korvattavien tuotteiden alle, mikäli niiden käyttö on direktiivin mukaista eli kertakäyttöistä.

Suomalaisesta näkökulmasta kartonkikuppien luokittelu kertakäyttöisiksi muoviesineiksi vaikuttaa helposti kummalliselta. Suomalainen teollisuus on panostanut materiaalikehitykseen, ja Suomessa kartonkisten pakkausten kierrätys toimii. Ei kuitenkaan tarvitse mennä kovin kauas, kun tilanne muuttuu. Puuttuva kapasiteetti muovipinnoitteisten kartonkikuppien kierrätykseen on ollut syynä muun muassa Iso-Britanniassa siihen, että maassa on vaadittu kertakäyttöisten kahvikuppien kieltoa sekä etsitty muita keinoja päästä kertakäyttökupeista kokonaan eroon.

Kartonkinen kahvikuppi havainnollistaa, kuinka moniulotteinen ongelma kestävä elintarvikepakkaaminen on.

Kartonkinen kahvikuppi havainnollistaa, kuinka moniulotteinen ongelma kestävä elintarvikepakkaaminen on ratkaistavaksi. Siihen ei riitä pelkkä ymmärrys materiaaleista. Tarvitaan kykyä tarkastella materiaalien kierrätettävyyteen vaikuttavaa kokonaisuutta kulutustottumuksista ja tuotesuunnittelusta kierrätysjärjestelmään, ja mahdollistaa sen kehitys luonnonvarojen käytön, ympäristön pilaantumisen ja ruokaturvallisuuden kannalta parhaaseen mahdolliseen suuntaan erilaisissa toimintaympäristöissä.

Elintarvikepakkausten aiheuttamien ongelmien ratkaisua seuraavan aika ei siis tule pitkäksi. Jotta keskustelun seuraaminen olisi helpompaa, kokosimme Package-Heroes-hankkeessa alta löytyvän listan muovimateriaalien terminologiasta.

Muovimateriaalien terminologiaa

Biopohjainen Materiaali, joka on tehty uusiutuvasta raaka-aineesta eli biomassasta, kuten puusta, kasveista, levistä tai biojätteistä.
Biopohjainen tuote Tuote, joka on osittain tai kokonaan tehty käyttäen uusiutuvia raaka-aineita. Useimmiten biopohjaiset tuotteet ovat osittain uusiutuvista raaka-aineista, jolloin biopohjaisen raaka-aineen osuus on syytä erikseen ilmoittaa.
Biohajoava Materiaali, joka hajoaa biologisen prosessin kautta sopivissa olosuhteissa (lämpö, kosteus, happipitoisuus ja happamuus) hiilidioksidiksi tai metaaniksi, vedeksi ja biomassaksi. Biohajoavat eivät välttämättä hajoa luonnossa. Biohajoavien materiaalien yhteydessä on erittäin tärkeää määrittää ympäristö, jossa biohajoamisen on tarkoitus tapahtua.
Kompostoituva Kompostoituminen tarkoittaa biomateriaalin hajoamista ravinteiksi. Biohajoavat pakkausmateriaalit ovat kompostoituvia, mutta hajoamiseen tarvittavat olosuhteet vaihtelevat. Näin ollen biohajoaviksi ja kompostoituviksi merkityt pakkausmateriaalit eivät välttämättä hajoa kotikomposteissa. Biohajoaminen on tehokkainta teollisessa kompostoinnissa.
Okso-hajoava (materiaali) Materiaali, joka sisältää materiaalin pilkkoutumista katalysoivia lisäaineita. Okso-hajoavat muovit pilkkoutuvat lopulta mikromuoveiksi. Ne eivät siis maadu/kompostoidu tai hajoa biologisten prosessien kautta kuten biohajoavat materiaalit.
Polymeeri Polymeerit ovat kemiallisia yhdisteitä, jotka muodostuvat tuhansien yksittäisten ja toistuvien pienien molekyylien eli monomeerien liittyessä toisiinsa. Polymeerejä esiintyy luonnossa ja niitä voidaan myös valmistaa synteettisesti. Luonnossa esiintyviä polymeerejä ovat esimerkiksi tärkkelys, selluloosa ja kautsu. Synteettisiä, teollisesti valmistettuja polymeerejä ovat esimerkiksi polyeteeni (PE) ja polypropeeni (PP).
Biopolymeeri Biopolymeerillä voidaan tarkoittaa 1) elävän organismin tuottamaa luonnossa esiintyvää polymeeriä, kuten selluloosaa, ligniiniä tai tärkkelystä, 2) kemiallisesti muunnettua luonnossa esiintyvää polymeeriä, kuten tärkki- tai selluloosa-asetaattia, tai 3) synteettisesti biomassasta valmistettua polymeeriä, kuten polylaktidia (PLA) tai sokeriruosta valmistettua polyeteeniä (bio-PE).
Muovi Polymeerinen ja synteettinen eli ei sellaisenaan luonnossa esiintyvä materiaali, joka sisältää polymeerin lisäksi lisäaineita, joilla parannetaan materiaalin työstö- ja käyttöominaisuuksia. Tavallisimpia elintarvikepakkauksissa käytettäviä muoveja ovat esimerkiksi polyeteeni (PE), ja polyeteenitereftalaatti (PET). Perinteisesti muovit on valmistettu fossiilisista raaka-aineista kuten mineraaliöljyistä.
Biomuovi Muovimateriaali, joka on joko biopohjaista, biohajoavaa tai molempia samanaikaisesti. Esimerkiksi ruokosokereista valmistetusta polyeteenistä (bio-PE) tehty biomuovi on täysin biopohjaista, mutta ei ole biohajoavaa. Sen sijaan polylaktidista (PLA) valmistettu biomuovi on sekä biopohjaista että teollisessa kompostoinnissa biohajoavaa.

Laajentuva termipankki löytyy myös täältä: pakkausmateriaalien ABC.

Vastaa